Tässä postauksessa kerron, mitä me teimme Rukan reissullamme syyskuun puolivälissä, kun oli ruska-aika. Itse olin reissussa vajaan viikon ja paljon ehdimme touhuta. Meillä oli joka päivälle yksi aktiviteetti ja enempää emme olisi ehtineetkään, koska meillä oli Rukalla sisustusprojekti, josta lisää myöhemmin ja liikkeen töitäkin teimme päivittäin.

Rukalta eivät aktiviteetit lopu, tuntuu kun juttelee ihmisten kanssa, että aina saa uusia ideoita mitä siellä voi tehdä!

 

Pieni karhunkierros

Lähdimme lauantaina aamusta klo. 9.30 Pienelle Karhunkierrokselle. Eräs asiakkaani kertoi, että ruska-aikana kierrokselle kannattaa lähteä heti aamusta, koska muuten siellä on niin paljon ihmisiä, että kierros kuljetaan jonossa ja tämä ajatus ei minua houkuttanut. Ajatuksenamme oli lähteä tuntia aikaisemmin, mutta onneksi 9.30 ei ollut liian myöhään. Jätimme auton isolle parkkipaikalle, joka oli reippaasti alle puolet täynnä. Kävelimme mielestäni aika pitkän matkan, kunnes pääsimme ensimmäiselle etapille eli Myllykoskelle. Ihmisiä oli kuitenkin jo jonkun verran eli kävelimme alkumatkan pientä polkua pitkin ihmisjonossa. Myllykoskella ylitimme riippusillan. Riippusillan saa ylittää ainoastaan yksi henkilö kerralla. Edessämme oli noin 10 henkilön jono, mutta se meni jouhevasti, koska toisella rannalla ei ollut ylittäjiä vielä näin aamusta.

 

Matka lähti käyntiin hyvin, kävelimme reippaasti ja ruuhkaa ei ollut. Maasto oli helppokulkuista, välillä oli kiviä ja kantoja, oli hieman ylösnousuja ja laskuja. Reitti menee metsän keskellä, mutta metsä ei ole tiheätä. Valitsimme vaellusreitin myötäpäivään eli kävelimme alas nämä noin 250 rappusta. Enemmistö käveli kierroksen kuten me eli myötäpäivään, vain harva tuli meitä vastaan.

Onneksi valitsimme reitin näin päin, koska rappusten kiipeäminen ylöspäin olisi vienyt meiltä mehut!

 

Evästä kannattaa varata mukaan. Pidimme kahvi ja voikkuleipä paussin Harrisuvannon taukopaikassa. Gabi oli laittanut leivät ja minä kahvin ja miten se ruoka maistuukaan taivaalliselta ulkona? Taukopaikoilla on käymälöitä, mutta itse en mene niihin kuin äärimmäisessä hädässä, mutta hyvä että niitä löytyy.

 

Eväspaussin jälkeen oleva riippusilta oli todella kaunis, kuten kuvistakin näkee. Myös tämä silta piti ylittää yksitellen. Koiria näkyi matkalla jonkun verran, mutta lähinnä isompia koiria pitkillä jaloilla, mutta uskon että Jade kovakuntoisena olisi kävellyt reitin helpohkosti, Valora taas ei.

 

Näillä huudeilla miehet olivat olleet kesällä kosken laskussa

 

Karhunkierros done! 12 km takana, askeleita noin 18.000 ja aikaa meni vajaat 4 tuntia. Kokemus oli kiva ja kerran vuodessa voisi tämän Pienen Karhunkierroksen kiertää

Kun tulimme kierrokselta takaisin Myllykosken sillan kohdalle, niin jono riippusillan ylittämiseen oli todella pitkä. Jonossa seisoi varmasti noin 200-300 ihmistä ja jonotusaika oli valehtelematta kolmisen tuntia! Joten vinkkinä, kannattaa olla ajoissa liikkeellä eli lähtöä ei kannata lykätä myöhäisen aamiaisen jälkeen. Ja onneksi valitsimme reitin myötäpäivään, koska jos olisimme valinneet reitin vastapäivään, olisimme joutuneet tulemaan riippusillan yli eli jonottamaan ties kuinka kauan vaikkakin toisella puolella koskea ei ollut yhtä paljon ihmisiä kuin Myllykosken puolella. Siltahan ylitetään vuoron perään tai seurueen mukaan.

Vaikka 12 km ei kuulosta pitkältä matkalta, on kuitenkin metsässä kävely erilaista kuin tasaisella tiellä kävely. Kun pysähdyin, niin jalat jopa hieman tärisivät eli vartalossa oli tunne, että jotain oli tehty.

 

Riisitunturi

Sunnuntaina klo. 10.00 olimme lähdössä Riisitunturin kierrokselle. Ajattelimme myös sunnuntaina olla ajoissa liikenteessä, koska ajatus siitä että kulkureitti olisi täynnä ihmisiä, ei houkutellut. Viimeinen tieosuus autolla Riistunturille oli kapea, mutta koska olimme niin aikaisin liikenteessä, ei vastaantulevaa liikennettä ollut. Tien vieressä oli levennyksiä, mihin pystyi ajamaan jos auto tuli vastaan. Parkkipaikka oli iso, sinne mahtui satoja autoja.

 

Riisitunturilla teimme 5 km lenkin ja otimme Valoran ja Jaden mukaan. Hieman jännitti miten Valora kävelee, kun se on tunnetusti hidas kävelijä. Mutta pisteet Valoralle, se yllätti meidät kaikki! Valora käveli reippaasti koko matkan, hoputtaa ei sitä tarvinnut eikä se pysähdellyt nuuskimaan. Tämä reissu valoi uskoa siihen, että voimme jatkossakin ottaa sen mukaan pidemmille kävelyreissuille maastoon, mutta ei kuitenkaan Pienelle Karhunkierrokselle.

 

Riisitunturilla oli kapeampia polkuja, leveämpiä polkuja ja pitkospuita, joissa oli kaksi leveämpää lautaa vierekkäin. Koirien kävely pitkospuilla ei ollut ongelma.

 

Riisitunturin maisemat olivat ihan erilaiset kuin Pienen Karhunkierroksen maisemat. Reitti oli kiva ja tämä on kuulemma kaunis paikka myös talvella kun puut ovat tykkylumessa. Silloin reitti kävellään lumikengillä. Kiva juttu, koska lumikenkäopastuksessa olimmekin viime talvena, joten sen lajin konkareita ollaan 🙂

 

Maastoratsastus

Tiistaina aamupäivällä kun ajoimme ratsastustallille, niin mietin missä ihmeen mielentilassa olen luvannut lähteä Gabin seuraksi maastoratsastamaan? Jännitti ihan kamalasti, olisi tehnyt mieli kääntää auton nokka takaisin kohti mökkiä. Mietin, että jos tipun hevosen selästä ja katkaisen jalan, niin miten voin liikkua liikkeessä…homma tuntui uhkarohkealta tällä olemattomalla ratsastuskokemuksella.

 

Olen ollut hevosen selässä viimeksi noin 15 vuotta sitten ja silloinkin vain muutaman kerran. Gabilla oli poni noin 12-vuotiaasta lähtien eli silloin olen ollut pari kertaa hänen ponin selässä ja ennen sitä en edes muista. Pienenä tyttönä kävin ratsastustunneilla muutamia vuosia, mutta siitä on tosiaan yli 40 vuotta.

Meitä oli maastoratsastuksessa seitsemän henkilöä, mikä oli kuulemma iso porukka. Porukka koostui aikuisista naisista ja parista miehestä. Jokainen meistä kertoi aluksi hieman ratsastuskokemuksista ja sen perusteella jaettiin hevoset. Minun toivomukseni oli ”laiska ja kiltti” heppa, joka vain seuraa edessä kulkijaa. Gabi sai Tamtam nimisen hevosen ja minä sain Roosa nimisen hevosen. Gabin suomenhevonen oli sirompi ja reippaampi ja minun isompi ja rauhallisempi eli jako meni kokemuksen perusteella nappiin. Gabi ratsasti toisena heti opettajan perässä ja minä olin Roosan kanssa noin puolivälissä letkaa. Nämä hevoset kuulemma asuvat samassa laumassa eli ei ollut niin vaarallista jos oma hevonen kulki lähellä edessä kävelijää, mutta toki aina suositellaan hevosen pituista väliä.

Laukassa Roosa heppa lähti hieman kiilaamaan edessä olevaa hevosta, mutta sain sen takaisin paikalleen 🙂 

 

Maastoretki kesti noin 1,5 tuntia ja kävelimme metsässä pieniä polkuja pitkin. Poluilla oli kiviä, kantoja ja liejua. Hieman sai joissakin kohdin tsempata (vatsalihaksia jännittää) että pysyi selässä, varsinkin kun mentiin jyrkkää alamäkeä alaspäin tai ylöspäin. Matkan varrella oli myös leveämpiä metsäteitä, joita pääsimme ravaamaan ja laukkaamaan. Roosa oli niin hyvin koulutettu, että se ravasi kun edessä olevat ravasivat ja laukkasi kun edessä olevat laukkasivat. Oli aivan mahtavaa laukata ja tuntea vauhdin hurmaa. Onneksi satulan edessä oli vielä extra remmi, mistä voi pitää kiinni, jos tuntuu huteralta hevosen selässä. Ravissa ja laukassa pidin remmistä tiukasti kiinni.

Kun pudottauduin hevosen selästä, niin jalat ja alaselkä olivat ihan muusia, meinasin pyllähtää pepulleni. Roosa hepan selkä oli myös leveä eli jalat joutuvat olemaan auki niin paljon ja kauan aikaa, joten nivelet jäykistyivät pakaroiden yläpuolelta. Arvasin, että seuraavana aamuna tulen olemaan jäykkä ja lihassärkyinen ja niin olikin. Mutta se ei haittaa, se on vain ihana tunne kun tietää tehneensä jotain!

 

Lenkin jälkeen veimme hevoset karsinoihin, riisuimme suitset ja satulan ja sen jälkeen saimme palkita hevoset leivillä ja porkkanoilla. Ruska Laukka hevostalli oli ihanan siisti ja henkilökunta oli ystävällistä sekä auttavaista.

 

Liukumäki

Rukan keskuksessa on tuolihissit, joilla menimme ylös tunturin päälle. Tunturin päälle pääsee myös kävellen, mutta minulla ja miehelläni oli pohkeet sen verran hellänä vielä vaelluksista sekä minulla ratsastuksesta, että istahdimme hissiin. Meidän alkuperäinen tarkoitus oli mennä Ziplinellä eli vaijeriliulla, mutta se oli suljettu, kun tuuli oli suht napakkaa.  Hieman hengähdin helpotuksesta, koska ajatus kiikkua vaijerin varassa tunturien yllä ei ihan iskenyt. Suunnitelman muuttaminen liukumäeksi kuulosti minun korviini paremmalta.

Kun istuin tuolihississä ja tuuli, niin mietin kuinka paljon vaatetta saakaan pukea keskitalvella päälle, kun lähtee laskettelemaan…

 

Liukumäki alkaa istumahissin vierestä. Kelkalla lasketaan ränniä pitkin alas ja on yhden henkilön kelkkoja ja kelkkoja, joihin mahtuu kaksi. Me valitsimme kahden henkilön kelkan, minä istuin edessä ja mies takana. Minä hoitelin vauhtia ja jarrutusta. Lähdimme laskemaan rauhallisesti ja ihailimme rännin vieressä olevia poroja ja jarrutin kaarteet. Mutta noin puolessa välissä mäkeä rohkeus kasvoi ja menimme jo aika lujaa kurvitkin. Liukumäki oli hauska, eikä niin pelottava kuin miltä se näytti. Olisin voinut mennä uudestaankin.

Ennen meitä lähti laskemaan reilusti yli 60-vuotias mies, joka kuulemma käy Rukalla joka syksy laskemassa mäkeä ja hänellä on 10 kerran laskukortti. Minäkin taidan ostaa ensi kesänä 10 kerran kortin:)

 

Kun olimme heinäkuussa Rukalla, niin jaksoin ihmetellä poroja, jotka kävelivät pitkin teitä ja jopa meidän terassilla yksi aamu, kun joimme siinä aamukahvia. Keskustelimme muutamien paikallisten kanssa ja he kertoivat että porot saapuvat kesällä ihmisten ilmoille, koska tuntureilla ne voivat joutua susien ja porojen suihin. Lokakuun alussa eli ihan näihin aikoihin ne kuulemma lähtevät etsimään puolisoa ja matkaavat takaisin tuntureille.

 

Ruka reissun aikana kävimme myös Kiutakönkäällä lenkillä ja ihailemassa koskea ja Posiolla Pentikin liikkeessä. Sisustimme huvilaamme ja moni onkin pyytänyt kuvia miten sen laitoimme, kun olimme shoppailleet Pentikissä, joten viikon päästä esittelemme Villa Irman 🙂

Ps. Täältä löytyy postaus Rukan reisustamme heinäkuulta 2021.