Olen ollut merellä vauvasta lähtien, koska kesähuvilamme sijaitsi saaressa. Parikymppisenä kun tapasin mieheni, niin hän oli purjehtijaperheestä, kun minä taas oli moottoriveneperheestä. En ollut ikinä ollut purjeveneessä, kunnes lähdimme purjehtimaan Kroatiaan. Voi apua, sitä purjeveneen puomia, kun se oli aina pääni tiellä! Löin matkan aikana niin monta kertaa pääni puomiin, kun se hyökkäsi aina eri suunnista, koska en tajunnut kuinka se liikkuu tuulen mukaan.. Myös jos hieman tuuli ja vene kallisteli, niin menin äkkiä vaaka-asentoon, kun minulle tuli pahaolo. Kävimme muutamia kertoja Välimerellä purjehtimassa ja viimeiseksi kun tyttäremme oli kuusi kuukautta vanha, hän oli juuri oppinut konttaamaan, otimme mukaan hänelle keinun, jonka kiinnitimme purjeveneen puomiin ja siellä keinuttelimme häntä. Matka meni yllättävän hyvin, ainoastaan hermostuin kreikkalaisiin tarjoilijoihin, kun he halusivat ottaa hänet aina syliin ja viedä häntä näytille pitkin keittiötä ja ravintolaa.

Asuessamme Espoossa ja lasten ollessa pieniä, ostimme moottoriveneen, jolla ajelimme kesiä satamat läpi Helsingistä Marianhaminaan. Kun nuorimmaisemme syntyi lokakuussa, niin seuraava kesänä hänen ollessa 8 kuukautta, olimme neljä viikkoa yhteenmenoon merellä. Näin jälkikäteen mietin, että olimme kyllä aika sissejä mieheni kanssa, kolme pientä lasta ( 8 kk, 2 v. ja 3,5 v.), kaksi isoa bokseria ja kahdet rattaat, jossa toisessa oli seisomateline. Aamulla kun heräsimme, niin laitoimme ensimmäisenä liivit lapsille päälle ja illalla kun menimme nukkumaan, niin liivit otettiin pois. Veneessä oli isot lasiset liukuovet ulos salongista. Ovet laitettiin illalla lukkoon ja viritin lelukopat oven eteen, että heräisimme vähintäänkin kolinaan, jos joku lapsista yrittäisi päästä yöllä ovesta ulos.
Seuraavana kesänä kun nuorimmainen oli alle 2 vuotias, niin hän tuli peruuttaen jyrkät rappuset veneen nokasta alas laiturille, korkeutta oli noin 1,5 metriä. Muistan kun laiturilla kävelevät ihmiset pidättelivät henkeä, kun hän kiipesi portaat alas ja taas toki liivit päällä ja hänhän teki sitä useasti päivässä, koska rappuset kiinnostivat siinä iässä. Ikinä ei sattunut mitään onnettomuutta tai isoa haipakkaa lasten kanssa kuin, että muutamia kertoja saimme poimia keskimmäisen poikamme merestä, mutta vain maissa olessamme. Kerran hän jäi roikkumaan kainaloista veneköysien väliin, kun köydet olivat ristissä kiinnitettyinä paaluihin.

Tämä pikkumies nukahti syliini heti kun mottorin käynnisti. RIP Griffonpoika.

Heti aluksi mieheni opetti minulle kuinka isoa venettä ajetaan. Samoin hän opetti minua lukemaan merikorttia ja opin reimarit. Hän on armeija-aikanaan laivastossa käynyt merisotakoulun, joten turvallisuus merellä on hänelle tärkeä asia eli sen asian kanssa ei leikitä. Eli pointtina oli se, että jos hän jostain syystä tippuisi veneestä mereen tai saisi sairauskohtauksen niin osaisin käsitellä venettä edes niin että, pystyisin noukkimaan hänet merestä tai saisin veneen laituriin. Onneksi mitään ei koskaan sattunut ja osakseni jäikin lapsien vahtiminen ajelun aikana ja kun tulimme satamaan niin etuköysien kanssa hyppäminen laiturille. Onnekseni usein viereisen veneen mies tuli auttamaan köysien kanssa. Rantautumisen tuli mennä hiljaisesti ja rauhallisesti. Laitoin usein lapsille vhs videokasetin pyörimään ja kerran kun nuorimmainen rupesi jostain syystä itkemään, niin lykkäsin häneen käteensä dominokeksipaketin, niin johan pikkukaveri hiljeni.
Mahtavia muistoja, monta tuntia videota kuvattuna ja valokuvia muistoina meidän retkistä.

Kun olimme veneilleet useampia vuosia, niin möimme matkaveneen pois ja rupesimme viettämään kesät huvilallamme. Minä kotiäitinä sain olla koko kesän huvilalla, mutta miehelläni oli vain normaali kesäloma ja kun lähti ma-pe takaisin töihin Helsinkiin niin silloin jouduin tai sain ajaa venettä päivittäin. Koska lapsista ei ollut vielä mitään apua köysien kanssa, niin jouduin hoitamaan kaikki asiat yksin. Kaikki meni hyvin, mutta kerran jouduimme epämiellyttävään tilanteeseen. Minä ja lapset lähdimme yksi iltapäivä huvilalta kaupunkiin ja näin että mantereella sataa, mutta meillä paistoi vielä aurinko ja ajattelin, että ehdimme ennen sadetta kaupunkiin ja autolle, mutta emme ehtineetkään. Vajaassa puolessa välissä matkaa tuli musta ukkossadeseinä vastaan ja vettä tuli kaatamalla. Käänsin veneen ympäri ja ajoin kaasu pohjassa huvilalle, mutta kun minun piti laittaa peräköysi poijuun ja ajaa nokka laituriin ja hypätä köyden kanssa laiturille, niin tuuli oli niin kovaa, että veneen nokka ehti jo mennä laiturin ohi. Yritin muutamia kertoja, mutta en onnistunut kun salmessa tuuli niin kovaa ja mietin täysillä, että mitä teen kun sain idean, että ajan vanhempieni mökille ja siellä pääsen laituriin sivuttain, koska mökki sijaitsee lahden poukamassa ja siellä ei tuule yhtä kovaa. Nyt, vastaavassa tilanteessa, ajaisin suoraan nokan ylös huvilamme hiekkarannalle.
Pääsimme laituriin ja samassa vesisade loppuikin ja lähdimme omalle huvilallemme vaihtamaan kuivat vaatteet päälle. Äitini meinasi saada pienen sydänkohtauksen kun kerroin hänelle tapahtumasta, koska hän ei muutenkaan voinut ymmärtää, että ajan venettä.

Poikien ollessa yhdessä, vanhempi pojista ajaa aina venettä ja nuorempi ajaa aina autoa. Ovat luultavasti tehneet työnjaon:)

Eli naiset opetelkaa käyttämään venettä ja lukemaan merikorttia, jos veneilette. Jos miehenne on sitä mieltä, että veneily on miesten hommia, niin vaatikaa opettamista silti. Merta tulee kunnioittaa, eikä sen kanssa ole leikkimistä ja jos toiselle osapuolelle sattuisi jotain, niin osaatte toimia.

Inspis tähän postaukseen tuli venemessuilta:)

TallennaTallenna