Valitin miehelleni yksi aamu, että nyt on pakko tehdä jotain. Kunto on ihan pohjalukemissa ja vaatteet kiristää. Viimeisestä kuntosalikerrasta on aikaa jo kolme kuukautta eli koko kevät on mennyt aamusta iltaan töissä ja ainoat lenkit olen tehnyt koiran kanssa ja nekin hyvin rauhalliseen tahtiin.
Mies meni Intersportiin ja osti meille valkoiset Jopot, koska kuntosaliharjoittelu ei näin kesäaikana kiinnosta. Sääthän ovat olleet sopivat sisäurheiluun, mutta kun ei vaan iske, niin ei iske.

Nyt olemme muutamia kertoja pyöräilleet aamuisin paikalliseen laskettelurinteeseen, Öjbergetille. Eli pöyräilemme sinne noin 25 minuuttia, kävelemme rinteen ylös ja pyöräilemme takaisin kotiin. Jopoissa ei ole vaihteita, joten saamme tikittää jaloilla reippaaseen tahtiin. Koko lenkki kestää reilun tunnin ja matkaa meille tulee vajaat 20 km.

Alhaalta katsottuna laskettelurinteen kapuaminen ylös ei näytä kovin pahalta, mutta sydän hakkaa maksimilukemia jo alle puolen välin. Rauhallisesti kävelen mäkeä ylös, juosta en jaksaisi. Alas on tultava hitaasti ja katsottava mihin astuu, koska jos jalka nyrjähtäisi se olisi työni kannalta katastrofi.

Laskettelurinteen päällä on hyppytorni, jonne tapaamme kiivetä. Sieltä on upeat maisemat Vaasan kaupunkiin, joka näkyykin pienenä taustalla.

Joka aamu on ollut niin viileätä, että takki on puettava päälle, maanantaiaamuna olisin tarvinnut jopa hanskat.

Hieman kyllä naurattaa, kun katsoo pojan ilmettä. Mitä se mamma on taas keksinyt? Jos pyöräilen kuoppaan tai jalkakäytävän korokkeeseen, niin se kääntää pään ja mulkaisee isoilla silmillään. Silloin silitän sen päätä ja sanon ” sorry, koitan valita reitin paremmin”:)

Idea on se, että pyöräilemme rantaan tai puistoon ja kävelemme siellä pojan kanssa. Näin se saa haistella uusia hajuja ja meilläkin on uusia maisemia. Maximi pyöräilyaika on noin 10 minuuttia, sitten se hermostuu kopassa ja haluaa päästä kävelemään, mutta siinä ajassa pyöräilemme jo pitkälle eli ihan toista kuin kävellen.